Kansainvälistymistä vesiputousten äärellä

Buenaaas!

Voi juku (tuossapa lausahdus, jota en oo käyttänyt sitten...öö, koskaan?), kun oli upea päivä eilen! Keli muuttui ehkä sotkuiseksi ja myrskyisäksi, mutta olin yhtä hymyä nukahtamiseen saakka.

Kun kesäkuussa oltiin yhtenä iltana arvoisan kollegani Mirka Mirkkulin kanssa Dublinissa eräässä sen kotoisista, alkoholia tarjoilevista julkishuoneista, meiltä kysyttiin toistuvasti olemmeko mekin osa "ryhmää". Koska kyselijät olivat pääosin n. 35-vuotiaita miehiä, mietin ensin, että  millaiseenkohan ryhmään meidän luullaan liittyneen, mutta - taas kerran - sain huomata käsittäneeni aivan väärin. On olemassa nettisivusto meetup.com, johon ihmiset perustavat ryhmiä löytääkseen samanhenkisiä tai samassa tilanteessa olevia ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja tehdä asioita. "Mahtava tapa estää se, että ihmiset joutuisivat jäämään kotiin vain siksi, etteivät tunne kaupungista ketään", meille selitettiin. Vietimme näiden ihmisten kanssa hauskan illan, joka johti mm. siihen, että voitin maailmanmestaruuden (jonka, kuten huomaatte, otan edelleen esille aina kun voin). Tästä inspiroituneena pistin sivuston nimen korvan taakse - tiesinhän, että syksyllä olisin itse juurikin samaisessa tilanteessa.

Jo ennen Valenciaan pääsyä tutkiskelin täällä olevia ryhmiä ja eiliselle oli sitten järjestetty ensimmäinen sen verran kiinnostava aktiviteetti, että ilmoittauduin mukaan. Lähdimme kansainvälisellä porukalla läheisillä vuorilla sijaitseviin Montanejosin ja Navajasin kyliin nauttimaan kristallinkirkkaista lähteistä ja vesiputouksista. Meitä oli yhteensä viisi autollista ihmisiä vauvasta vaariin (no, tarkalleen ottaen 6-vuotiaasta vaariin) ja edustettuina oli niin Iso-Britannia, Saksa, Bulgaria, Ukraina, Espanja kuin Yhdysvallatkin. Hyppäsin autoon kolmen muun nuoren naisen kanssa ja koko matka meni höpöttäessä ja räkättäessä. Musiikki pauhasi ja bemari veteli nopeaan mutkittelevia vuoristoteitä, FREEDOOOOM! Voin muuten kertoa, että tuli tarpeeseen saada puhua englantia. On ollut ikävä sitä, että voi keskustella ihmisten kanssa kuin (edes jonkunlaiset) aivot omaava ihminen - ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, valikoitui keskustelun aiheeksi sitten mikä tahansa. Saanko tähän väliin myös mainita, kuinka 8-vuotias brittityttö ihmetteli, että jos olen kerta suomalainen, miksi  sitten kuulostan englantilaiselta. Viikon espanjaksi takeltelun jälkeen teki erittäin hyvää kuulla, että edes ensimmäinen vieras kieli sujuu ilmeisen luontevasti, woop woop! 

Kuten tiedätte, mun mielestä on aina ollut niin supermielenkiintoista tavata ihmisiä eri puolilta maailmaa ja kuulla heidän elämäntarinansa (mikä on saanut kalifornialaisen tiedemiehen jättämään kaiken Atlantin toisella puolella ja muuttamaan Valenciaan, tai miksi englantilainen perhe on pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja asettunut Espanjaan kasvattamaan kanoja ja kiertämään kaupunkia katusoittajina?), että jo näihin ihmisiin tutustuminen olisi ollut omiaan tekemään päivästä unohtumattoman.  Kun vielä yhdistetään se upeisiin maisemiin, vuorten keskellä kristallinkirkkaan veden äärellä ja paahtavan auringon alla nautittuun piknikiin ja kaatosateessa ihailtuihin vesiputouksiin, niin onko ihmekään, että täkäläiset pääsivät metrossa kummastelemaan sukat litimärkinä, meikit poskilla ja vaatteet kurassa istuvaa, mutta silti hymyilevää Pohjolan kasvattia?

Kuvat puhukoot puolestaan - huonosta laadusta huolimatta. En malta oottaa, että päästään lauantaina nauttimaan Valencian yöelämästä yhdessä näiden tyyppien kanssa :)

Kaikki siis hyvin Espanjan auringon, tai tässä tapauksessa pilvien, alla :) 

Abrazos y besos <3 

Bienvenidos a Valencia!

Helou, ja whoah! 

Viikko sitten oli hiukkasen perhosia vatsassa, kun lentokentällä odottelin koneeseen pääsyä. Alkamassa oli siis 10 viikon "vaihto" Espanjan Valenciassa: muutto ennalta tuntemattomaan maahan ja kaupunkiin sekä perheeseen, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut. Edessä oli ensimmäinen työviikko espanjalaisessa ammattikoulussa Xabecissa ja totaalinen kielikylpy. Päivä meni aika lailla kuin Chandlerin hääpäivä Frendeissä: keskittyen vain seuraavaan etappiin miettimättä sen kummemmin lopullista päämäärää. 

Nyt istuessani tässä Espanjan kodin sohvalla, Espanjan Voice Kidsin pyöriessä taustalla ja auringon paistaessa ulkona, tuon päiväiset fiilikset tuntuvat aika kaukaisilta. Aivan upea viikko takana ja kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin edes odottaa. Olen ihan rakastunut tähän kaupunkiin ja ihmisiin täällä! Ydin-Valenciahan on n. 800 000 ihmisen asuttama, mutta lähikuntien ihmiset mukaan lukien tällä alueella on reippaasti yli miljoona asukasta. Ihanaa ja kaivattua vaihtelua pienen tehdaskaupungin "tytölle"! :) Kaupunki on äärimmäisen kaunis ja täällä on sopivassa määrin kaikkea, mitä voi toivoa: kilometri toisensa perään suurta hiekkarantaa, hyvät shoppailumahdollisuudet, kahviloita, ravintoloita ja baareja joka kulmassa sekä paljon historiaa. Saan pitää itseni kiireisenä, jos aion tutustua kaikkeen itseäni kiinnostavaan seuraavien parin kuukauden aikana :) 

Perheeni täällä koostuu vanhemmista ja kolmesta lapsesta: pojat 3 ja 4v. sekä pieni, 10 kuukauden ikäinen tyttö. Perhe on aivan ihana ja tehnyt kaikkensa tehdäkseen oloni kotoisaksi. Lapset ovat ihan minun perääni ja 10 viikkoa on kuulemma liian lyhyt aika minulle olla täällä. Ei minulla ainakaan aika käy täällä pitkäksi, kun saan heidän kanssaan leikkiä ja pelleillä - ja miten paljon siinä oppiikaan espanjaa! :) Arkisin työskentelen paikallisessa ammattikoulussa Xabecissa, jossa autan kansainvälisellä osastolla ja teen yhteistyötä englannin opettajien kanssa. Ensimmäisellä viikolla käänsin turvallisuusmääräyksiä ja arviointikriteereitä espanjasta englantiin ja aloin työstää tervetulo-opasta tänne tuleville vaihtareille. Olen aina rakastanut sen kaltaisia projekteja, joten olen tykännyt työstä kovasti :) Töissä(kin) kaikki ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja on kyllä erittäin tervetullut olo. Aikamoisia eroja on siihen, mihin on itse tottunut: koulu on katolinen koulu ja se näkyy kaikessa. On pyhimysten kuvia, ristejä, katolisia pappeja ja oma kappeli. Aina välillä ihmiset vain katoavat - myöhemmin aina kuulen, että heillä on ollut messu tms. Koulu on myös vain pojille ja kaikki opettajat ovat miehiä. Toimistossa työskentelee yksi nainen (espanjalaisen perheeni äiti), muuten olen siellä miesten keskellä :D Viimeisenä voisi vielä mainita, että teknologian ja varustelun taso ei ole ihan sitä, mihin me ollaan Suomessa totuttu. Olen melko varma, että koulussa on käytössä faksi? Opettajanhuoneessa taisin nähdä kaksi tietokonetta, toimistossakaan ei niitä ole joka pöydällä. Tietokoneet, jotka koulussa on, ovatkin sitten samanlaisia, kuin meidän yläasteella 2000-luvun alussa. 

Tämän vaihdon tarpeellisuus on kyllä tullut selväksi jo näiden ensimmäisten päivien aikana. Uusien sanojen listaan on jo ekalla viikolla tullut satoja sanoja. Olen niin tottunut viettämään aikaa Britanniassa, jossa tunnen kulttuurin, tavat, ihmiset sekä ennen kaikkea kielen, että en tiennyt kuinka raskasta on aamusta iltaan olla ympäristössä, jonka kieltä ei ymmärrä tai voi käyttää 100% sujuvuudella. Vaikka pärjään espanjan taidollani, se ei todellakaan ole sillä tasolla, jolla sen haluaisi olevan - varsinkaan kun kutsuu itseään espanjan opettajaksi! On aivan eri asia valmistella oppitunnit tiettyjen aihepiirien tai tekstien ja sanaston ympärille, kuin hypätä erilaisiin tilanteisiin käyttämään kieltä luontevasti. Tai teroittaa luokassa kielioppisääntöjä, jotka voi tarvittaessa tarkistaa etukäteen oppikirjasta,  kuin pitää huolta, että myös spontaani puhe on suurin piirtein kieliopillisesti oikein. Ensimmäiset päivät olivat aika raskaita, koska aivot eivät vaan suostuneet kääntymään espanjan käyttämiseen heti. Ensimmäinen pieni järkytys oli, että espanjalainen perheeni on kolumbialainen. Tämähän ei millään tapaa ollut järkytys siksi, että kolumbialaisissa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että heidän puhumansa espanja kuulostaa ulkomaalaisen korvaan hyvin erilaiselta kuin Euroopan espanjalaisen (mm. s-kirjain ääntyy h:na, ja esim. cómo estás ääntyisi suurin piirtein "comhhehhtahh"). Ensimmäisenä iltana olin niin väsynyt, etten ymmärtänyt paljoakaan ja tunsin itseni todella tyhmäksi. Tässä viikon aikana on korva kuitenkin tottunut eikä aksentti aiheuta enää paljoakaan ymmärrysvaikeuksia. Joka päivä pystyn myös itse puhumaan enemmän ja enemmän ja yhä harvemmin valitsen puhumisen sijasta hiljaa olemisen, koska en jaksa miettiä, kuinka joku monimutkaisempi asia ilmaistaan. Olen päättänyt ottaa tästä oleskelusta kaiken irti ja noudattaa omia kielenopettajan neuvojani: yritä, älä anna periksi, keksi vaihtoehtoisia tapoja ilmaista asia, pyydä apua. 

Kyllä se tästä! Nyt vois vaikka lähtee rannalle tai jotain! ;)